No niin, meillähän oli siis siinä reilu vuosi sitten Jekun kanssa vähän ryppyjä rakkaudessa. Ensin se varmisti itselleen joululahjaksi uuden akun ja kaikki oli taas hetken ihan fine, kunnes sille tuli öljytulppa ja hätävalo vilkkui ja silleen. Jekku pääsi keuhkokuviin ja silleen, joista selvisi, että se huohottaa vettä öljypohjaansa. No se luultiin parannetun, mutta lääkekuuri taisi olla liian lyhyt tai sit Jekku vaan jemmas lääkkeitä bensatankkiinsa, koska sairastui pian uudestaan. Oli se aika karua kahdesti lähettää Jekku ambulanssilla sairaalaan, ensimmäiselläkin kerralla meinasi jo tippa linssiin tulla kaihoisasta perään katselusta. Kyllähän siitä kustannuksiakin tuli, mutta onneksi suppeakin sairasvakuutus korvaa ambulanssikyydit, ihan ilman omavastuuta jopa. Samat hommat, tiputus, lääkekuuri (pidempi kuin viimeksi) ja nyt vielä panssari pohjaan, jottei saisi niin paljon kylmää, jotta keuhkot pettää uudelleen.

Mutta eipä tässäkään vielä kaikki. Sitten alkoi liikkeellelähdöt (joka tapahtuu aina peruuttaen) olla hankalia. Luulin pitkään, että Jekku on vaan kylmästä kangistunut ts. jäätynyt jaloistaan kiinni ja siksi hieman nykäisee, ennen kuin lähtee peruuttamaan. Totuus olikin taas vain toinen, ja se selvisi kerran työmaalla, jossa sillä kertaa poikkeuksellisesti olin parkkeerannut Jekun eri paikkaan kuin normaalisti, ja lähdettiin ekaa kertaa pitkiin aikoihin vain suoraan eteen päin. Tai siis, yritettiin lähteä, mutta oli ihan hirveän vaikeaa. Piha oli jäässä ja ensin tuli mieleen, että sutiipa kovasti, mutta hyvin nopeasti ymmärsin, että kyse oli jostain muusta. Jekku ei halunnut liikkua, kertakaikkiaan se oli lyönyt jarrunsa niin lukkoon, että reilun sadan metrin jälkeen oli pakko luovuttaa ja pysähtyä tien sivuun. Työnantaja jo soitteli perään nähtyään ikkunasta meidät pysähtyneinä, mutta vakuuttelin, ettei meillä ole mitään ongelmaa, kunhan hieman Jekun kanssa keskustellaan siitä, että mentäiskö vai eikö mentäis kotiin. Alkoipahan siinä hoksottimet vähitellen sytyttää itselläni ja mietin mielessäni yks yhteen peruuttaen liikkumisen onnistuvan, muttei eteen päin, ja suuressa viisaudessani käskin Jekun pakittamaan. Vastentahtoisesti se totteli, mutta teki kuitenkin, kuten käsketty, ja tadaa, lukitus aukeni ja päästiin taas eteenpäinkin. Jotain jarruosan vaihtoahan se oli vailla.

Kesä meillä olikin mukavaa hurvittelun aikaa, vaikka muutamien muutosten myötä Jekulle tulikin pieniä muistihäiriöitä ja se vei mut paikkaan A paikan B sijasta ja hiukan myöhemmin paikan C sijasta paikkaan B. No, niistäkin päästiin, kun arkirutiinit taas vakiintuivat ja meillä on ollut ihan mukavaa yhdessä.

Talvi ei kuitenkaan ole Jekun lempparivuodenaika ollenkaan. Ensinnäkin se joutui kesällä luopumaan monivuotisista katoskavereistaan, seisomaan koko syksyn ulkona niin kaatosateessa, auringonpaahteessa kuin lintujen eritteiden kohteenakin, ja talven se on ollut lukittuna pimeässä ja pienessä tallissa, ypöyksin. Kyllähän sitä tietää, että vähempikin ahdistaa, tässä stressiä lisäävät vielä jatkuvat talliin ajot ja sieltä poistumiset tipotarkasti keskiviivaa pitkin, jottei kolhi itseään. Eikä siinä tarvittu kuin se yksi huolimaton kerta ja oli korvasta jo pala pois. Tästähän Jekku alkoi kehittää itselleen klaustrofobiaa ja näön heiketessä toisesta silmästä myös nyktofobiaa, joista se menee lamaantuneeseen tilaan talliin jouduttuaan, eikä enää uskalla tulla pois sieltä. Vähitellen se pahentui, alkoi pikku oirehtimisella ja lopulta kärjistyi erääseen kiireeseen työaamuun, jona Jekku kertakaikkiaan pisti koko nelivedollaan hanttiin kuin Jäärä konsanaan. Pakottaminen sai sen paniikkiin, kääntämään itsensä vinoon ja melkein menettämään korvansa uudelleen. Ulkoruokintahan tuosta sitten oli seurauksena ja yllättävää kyllä, kaikesta lumesta, jäästä, viimasta yms. ulko-olosuhteista riippumatta se on tyytyväisempi kuin aikoihin.